"--Hiljaisuus ja liikkumattomuus, jonka rikkoi vain silloin tällöin jonkin nukkuvan muotokuvan murahdus tai tuhahdus, oli Harrysta sietämätön. Jos hänen ympäristönsä olisi heijastanut hänen tunteitaan, muotokuvat olisivat huutaneet tuskasta. Hän käveli hiljaisessa, kauniissa kansliassa, hengitti nopeasti ja yritti olla ajattelematta mitään. Mutta hänen oli pakko ajatella... pakoon ei päässyt...--"
"--Syyllisyyden tunne, joka täytti Harryn rinnan kuin jokin hirviömäinen, painava loinen, kiemurteli ja vääntelehti. Harry ei kestänyt sitä, hän ei kestänyt olla oma itsensä... hän ei ollut milloinkaan tuntenut sillä lailla jääneensä oman päänsä ja ruumiinsa vangiksi, ei milloinkaan toivonut niin kiihkeästi, että voisi olla joku, kuka tahansa, muu...--"
"--"Minä tiedän miltä sinusta tuntuu, Harry", Dumbledore sanoi hyvin hiljaa. "Ei. et sinä tiedä", Harry sanoi äänellä, joka oli yhtäkkiä kova ja kuuluva - hänen sisuksissaan sykähti valkohehkuinen viha - Dumbledore ei aavistanutkaan, miltä hänestä tuntui.--"
"--"Sinun tunteissasi ei ole mitään häpeämistä, Harry", Dumbledoren ääni sanoi. "päinvastoin... se että pystyt tuntemaan tälläistä tuskaa on vahvuuksistasi suurin."
Harry tunsi valkohehkuisen vihan nuolevan sisuksiaan, leimuavan kammottavasti tyhjyydessä, täyttävän hänet halulla satuttaa Dumbledorea tämän rauhallisuuden ja tyhjien sanojen vuoksi. "Minun vahvuuksistani suurin vai?" Harry sanoi tärisevällä äänellä katsellessaan huispauskenttää mutta näkemättä sitä enää. "Sinulla ei ole aavistustakaan... sinä et tiedä..."
"Mitä minä en tiedä?" Dumbledore kysyi rauhallisesti.
Se oli jo liikaa. Harry käännähti raivosta täristen. "En halua puhua siitä, miltä minusta tuntuu, tajuatko?"
"Harry, tällainen kärsimys todistaa että olet ihminen! Tällainen tuska kuuluu ihmisyyteen -"
"SIINÄ - TAPAUKSESSA - MINÄ - EN - HALUA - OLLA - IHMINEN!" Harry karjui ja nappasi jonkin herkän hopeakojeen hontelojalkaiselta pöydältä vierestään ja nakkasi sen seinään ja se pirstoutui sadoiksi siruiksi. Moni muotokuva huusi kiukusta ja säikähdyksestä ja Armando Dippetin muotokuva kommentoi: "Johan nyt!"
"MINÄ EN VÄLITÄ!" Harry huusi niille, sieppasi lunaskoopin ja paiskasi sen tuleen. "OLEN SAANUT TARPEEKSENI, OLEN NÄHNYT TARPEEKSENI, HALUAN POIS, HALUAN ETTÄ TÄMÄ LOPPUU, EN VÄLITÄ ENÄÄ -" Hän kahmaisi kiinni pöydästä, jolla hopeakojeet olivat seisseet ja paiskasi sen lattiaan. Se särkyi ja sen jalat pyörivät mikä mihinkin suuntaan.
"Kyllä sinä välität" Dumbledore sanoi. Hän ei säikähtänyt eikä yrittänyt eleelläkään estää Harrya tuhoamasta kansliaansa. Hänen ilmeensä oli tyynen rauhallinen. "Sinä välität niin paljon, että sinusta tuntuu että vuodat kuiviin pelkästä tuskasta."
"EI - EN!" Harry kiljui niin lujaa, että kurkku tuntui repeävän, ja hetken hänen teki mieli rynniä Dumbledoren kimppuun ja murtaa hänetkin, särkeä nuo tyynet vanhat kasvot, ravistaa häntä, satuttaa häntä, panna hänet tuntemaan edes pieni osa kauhusta, joka mylläsi hänen sisällään.--"
"--"SINÄ ET TIEDÄ, MILTÄ MINUSTA TUNTUU!" Harry karjui. "SINÄ - VAIN OLET SIINÄ - SINÄ -" Mutta sanat eivät enää riittäneet, tavaroiden hajottaminen ei auttanut, hänen teki mieli paeta, hän halusi jonnekkin, missä ei voisi nähdä kirkkaansinisten silmien tuijotusta, noita inhottavan rauhallisia, vanhoja kasvoja. Hän juoksi ovelle, tarttui ovenkahvaan ja riuhtaisi sitä.--"
Ylläolevat otteet on kirjasta Harry Potter ja Feeniksin kilta.
tadaa, tälläkertaa ei mitäään biisiä koska en keksi sopivaa! :D voisin vaan viettää loppuelämäni maaten sängyssä, jääkaappi vieressä ja lukee pottereita hamaan loppuun asti. aamen. Siinä ois mun taivas. ehkä.. no okei, ehkäpä siihen jotain muutakin tarvii ku ainaista eskapismia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Eskapismi ♥
hihihi en jaksa tänään filosofoida mitään ylimääräistä, lagaus vain. Tai, no, vois ehkä harkita syömistä kun nälkäki särkee sisuksia :D tittidii, ja heipparallaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti